RENKAITTEN LÄMMITTELYKIERROKSELLA

Alaotsakkeeksi voisi hyvin laittaa vanhan tutun sanonnan "Kaapin takana on nainen".
Olivatkohan ne Matti ja Teppo, jotka aikoinaan esittivät hitiksi nousseen biisinsä "Kaiken takana on nainen".
Jos muistan oikein niin biisi jatkui: " .. joka ihanasti rakastaa... jota ei voi vastustaa."
Joku aihetta syvemmin spekuloinut oli joskus todennut, että mies ei oikein tahdo tulla toimeen ilman naista ja sitten jos ja kun saa juostua jonkun naisimmeisen kiinni joutuu huomaamaan, ettei se niin helppoa ole tulla toimeen hänen kanssaan. -No  meikäläinenhän voisi aihetta kommenteerata kokemuksen syvällä rintaäänellä, useammastakin näkövinkkelistä.
Perustavimmat ja parhaimmat pohjat aiheeseen löytyvät jo Raamatun alkulehdiltä luomisesta lähtien, mutta ei siitä nyt sen enempää.
Viime viikonlopulla lähdin jo perinteiselle renkaitten lämmittelykierrokselle ennen tämän syksyn Siperian "pikataipaleelle lähtöä". Paalupaikasta ja lähtöruudusta,sen paremmin kuin aivan tarkasta lähtölaukaukseastakaan ei ollut aivan tarkkaa tietoa, mutta olin mukaani lähtijöitä informoinut, että 9 tai 10.syyskuuta olisi tarkoitus lähteä.
Jo kolmen vuoden ajan olen "kosiskellut" näille karuille miesporukoitten siperialaiskeikoille jotain piristävää ja keventävää "laastienekeliseuraa", tosin heikolla menestyksellä.
Tälle reissulle oli sitten kuitenkin lopulta ilmoittautunut toinen lähettisihteerini, valtiotieteitä Helsingissä opiskeleva kolmenkympinkriisiä lähestyvä Satu Eronen, jota en ole kuitenkaan tavottanut ihan äskettäin puhelimella.  Jossain Kemijokivartta Rovaniemen suuntaan ajaessani  pärähti kännykkä ja Pitkästen lasten suomiope Aino Vuorimies soitti kyselleen Siperiaan lähtöaikatauluani. Muut matkaan lähtijät, jos Herra suo, ovat Ainon isä Mikael Bergman ja vävyni Jannen isoveli Arska Teivainen.  Aino olisi ollut kiinnostunut automatkasta halkiVenäjän, kun on tähän asti reissannut lentäen tai junalla, mutta tuo lähtöaikataulu oli hänelle liian kiireinen.
Minulla tuohon 9. tai 10. syyskuuta ajankohtaan sisältyi "oma lehmä ojassa"- juttu, joka liittyy mäkihyppyyn. Reitinvarrella Uralin itäpuolella olisi Venäjän kesämestaruuskisat 13-15.9. Nishni Tagilin juuri uusitussa mäkikeskuksessa (100km Jekaterinburgista pohjoiseen). Olisin yrittänyt päästä siellä jatkamaan muutama päivä sitten aloittamiani muovimäkitreenejä.
Tässä nyt sulattelen asiaa ja olen jo taipumassa  ajatukseen  lähtöaikataulun muuttamisesta, mutta en ole siitä vielä kenellekään laittanut infoa. Melko "vaivatonta" on sopia ja sommitella lähtöaikataulua kolmeen mieheen, mutta kun soppaan lisätään kokeiksi vielä pari itsenäiseen elämään tottunutta naisihmistä, yhtälön toteuttamisen vaikeusaste kasvaa huomattavasti.
Mutta kattellaan, kuten Kummun Kalle aikoinaan tuumaili. Eiköhän tästäkin päästä etiäpäin.
Nyt olen Haapavedellä virittelemässä Haukipuron Jannen kanssa paikallisen 1995 alkujaan Vattukylän pojankossien keskenään rakentaman ja 2008  K25:sta K35:seksi remontoimamme hyppyrimäen montun maanvaihto-operaatiota ja siihen liittyviä rakenteellisia korjauksia.
Aloitamme uusimalla monttuun umpitukkeeseen savivellistä menneen kaivon. Sitten poistamme montusta ja alamäen kaarteelta aina valuvan savikerroksen, laitamme suodatinkankaan ja riittävän tiheän salaojituksen, jonka päälle 60-70 cm paksun karkean sorapatjan. Pojat ajoivat talvella traktorien kanssa kilometrien takaa useita satoja kuutioita karkeaa vaihtomaata paikalle.
Melkoinen operaatio on myös puurunkoisen alastulorinteen kannen oikaisu ja kohottaminen oikeaan profiiliinsa. -Toivottavasti kaikki onnistuu ja paikalliset mäkihyppääjät pääsevät taas kolmen vuoden tauon jälkeen harjoittelemaan myös omassa mäessään ja aloittamaan myös mäkikoulun pitämisen
uusille junioreille.
Syyskuun seitsemäs päivä lupailin poiketa Kuuselan Tapion ja Kantosen Katjan häissä Alajärvellä ja Vimpelissä. Jos ehdin, niin käyn sitä ennen kotona. Varmuuden vuoksi otin kuitenkin pukutakin ja "simpsetit" mukaani Transitiin. Siellä ne kamppeet ovat sulassa sovussa moottorisahan ja kaiken muun remontti- ja mäkihyppykaluston kanssa.
Tämän renkaitten lämmittelykierroksen taaimmainen kääntöpaikka oli Yläkemijokivarressa Pekkalan koululla. Samassa paikassa kävimme kolme vuotta sitten Nykäs-Matin kanssa vihkimässä
ja saattamassa avioliiton rauhaisaan satamaan urheilukaverimme Matti Saaren ja hänen morsiamensa Virpin. Matin mäkitreenit ovat monipuolistuneet.Tosin olihan hänellä alan kokemusta ja jälkikasvua jo ennestäänkin. Nyt Matin treenilenkkiin on jo toista jaksoa sisältynyt vaipanvaihtamisen lisäksi lastenvaunujen lykkäämistä.  Kaiken muun menemisen ja tekemisen ohessa Matti hoitelee kalankasvatusbisnestään, jossa apuna häärii nuoruuden mäkihyppykaveri -80 luvulla maailmancupit ja lentomäetkin Suomen maajoukkueessa kolunnut Heikki Ylipulli.
Pääsin kahtenailtana hyppäämään Ounasvaaran K64 mäessä.Avasin näin myöhään muovimäkikauteni,kun oikea polvi sattui venähtämään toukokuussa Siperiassa futistreeneissä.
Heikki  coutsasi minua ja Mattikin ehti katsomaan toista mäkitreeniäni.
Ounasvaaran betonissa harjoitteli uutta paluuta mäkihuipulle yrittävä Harri Olli muutaman juniorin kanssa. Huolimatta molempina iltoina vallinneesta takatuulesta pojat pommittivat punaiselle.
Omat hyppyni jysähtelivät aivan kumpuun, mutta silti olin tyytyväinen ja myös valmentaja löysi niistä jotain hyvääkin. - Kukaan valmentajalavalla ei ollut joutunut hyppyjeni vuoksi kopasemaan nitropurkkia povitaskustaan.
Ehdin vaihtamaan muutaman ajatuksen Harrin kanssa ja kun kyselin kesän treenien sujumisesta, hän kommentoi, että pikku hiljaa mennään eteenpäin.Harrin harjoittelua on haitannut polvitulehdus, joka on estänyt kovemmat fysiikkatreenit.
Kävimme Heikin kanssa saunomassa Esko Ylipullin mökillä Kemijokivarressa. Seitkyt luvulla Esko valmensi Martti Niemen kanssa omien poikiensa ohessa myös meitä sallalaisia. - Juttua olisi riittänyt, mutta piti lähteä yöpuulle,sillä seuraavana päivänä oli ohjelmassa sorsanmetästyksen aloittaminen.
Ennen kakkostreenejä onnistuin tavottamaan langan päähän ja sitten myös ihan kasvokkain hyvän ystäväni, 70-80 luvun suomimäkihypyn kestotähden Esko "Piki" Rautionahon.  Esko kuuluu samaan korkeasti ihailemaani sarjaan Eino Kirjosen ja kaimani Aatto Pietikäisen kanssa, joille ei suotu arvokisamenestystä, vaikka olivatkin pitkään aivan mäkimaailman huipulla.
Muutaman vuoden ajan olen seurannut Pikin tyttären Jenny Rautionahon kehittymistä . Jenny on yksi Suomen lupaavimmista naismäkihyppääjistä. Viime kevättalven polvivamma iski väliaikaistatakapakkia,mutta uskon että se vaan kasvattaa kilpailijaluonnetta, jota tarvitaan sitten kun taistellaan menestyksestä maailmancupissa ja arvokisoissa.
Meillä oli Pikin kanssa todella  hyvät "raatit" hänen kämppänsä pihalla.  Kumpanenkin meistä on käynyt melko rankkaakin elämän koulua.Lämpimästi halaten ja siunaten jätin rakkaan veljen kun lähdin mäelle verryttelemään ennen hyppäämistä.
Tuolle renkaitten lämmittelymatkalle olin lähtenyt  jatkamaan tyttäreni Kaisan perheen luota Kuopion Itkonniemeltä hieman epävarmoin tunnoin.Pörssin pohja paistoi jo pahasti ja Transit imaisee likemmä kaheksan satasella ja dieselikin on Suomessa niin kallista.
Jo ajomatkalla pohjoiseen alkoi helpottaa. Sielu lepäsi jotenkin pohjoisen avarissa maisemissa.Oulun seudulla kokeilin tavottaa hyvää veteraanihyppääjäkaveriani , huippuluontokuvaaja Jorma Luhtaa, josta en ollut pariin vuoteen kuullut  juuri mitään.  Moneen kertaan olin soittanut,mutta hän ei ollut vastannut, mutta nyt vastasi tuttu ääni. -Siinä humahti kilometri, jos toinenkin ja "raatit" senkun jatkuivat.Luulen, että  Soneran laskuttajatkin tuon pitkän puhelun jälkeen huomaavat, ettäliikevaihto taisi nousta vaihteeksi plussan puolelle.
Etelään päin ajellessani oli todella hyvämieli. Kannatti tehdä tämäkin renkaitten lämmittely reissu, vaikka se finanssipuolella kirveleekin. Kavereitten tapaamisissa oli johdatuksen makua. Taivaan Isä meitä kaikkia siunatkoon ja valmistakoon Taivasta varten.