DERSU USALA

Yksi monista entisaikojen hyvistä ystävistäni näissäkin blogeissani mainittu Lapin mies Assari Turpeinen jota usein pyysimme vierailemaan nuorten leireille vierailemaan ja samalla puhumaan jostain tilanteeseen sopivasta aiheesta saattoi kirjoittaa minulle pari  kolme päivää myöhemmin ja pahoitella, ettei ollut päässyt esityksessään (Asserihan puhui niin kokonaisvaltaisesti että olisi kelvannut mihin tahansa ohjelmaan, eikä olisi kalvennut kenenkään nimekkään näyttelijän rinnalla) varsinaiseen asiaan, jossa olisi voinut kirkastaa pelastuksen asiaa.
Taas meidän kuulijoitten mielestä Assari oli koko ajan asian ytimessä vähän kuin Ruskialan "LakiMatti" Pitkänen, joka jossain, oliko se Keski-Suomen puolessa joutui puhumaan miestenpäivillä. Siihen astiset puheenpitäjät olivat joutuneet toteamaan että "Taivas oli kuin vaskea" eikä sana päässyt murtautumaan kuulijoitten panssarin läpi. Kun tuo nöyrä Jumalan mies alkoi nousta saarnastuoliin raavaitten miesten hartiat alkoivat nytkähdellä penkeissä kun he alkoivat itkeä turskia omaa syntisyyttään, ennen kuin Matti oli ehtinyt aloittaa puhettaan. Jumalan Henki sai heidät käsittämään, että tuo paljon pieksetty Jumalan mies eli itse  armon evankeliumista eikä vain saarnannut siitä ja se mursi sydänten panssarit.
Alkulauseeni oli hieman pitkähkö ja ehkä kaukaakin hakeva, mutta toivottavasti pääsen asiaan.
Tämän talkooremonttimatkamme yksi ennakkoon tai ainankin jakson alkuvaiheessa luettu "oppikirja" Raamatun ohella on ollut venäläisen Vladimir Arsenjevin kirjoittama "Dersu Uzala" ja samoissa kansissa oleva Vasili Peskovin "Taigan erakot".
Jälkimmäinen on koskettava kertomus yhdestä perhekunnasta, joka kuului ns. vanhauskoisisiin ortodokseihin
jotka siirtyivät aina vaan kauemmas erämaihin eroon maailman turmeluksesta jonka he kokivat löytäneen tiensä myös venäjän ortodoksikirkon sisälle kaikenlaisina uudistuksina., joita he eivät uskovina voineet hyväksyä. Tuon Lykovien perheen pakopaikka oli Jenisein sivujoen Abakanin latvoilla. Muutamia satoja kilometriä täältä Minusinskista.
Siperian Taigassa koko elämänsä metsästäjänä viettäneestä kansanmiehestä Dersu Uzalasta on tehty upea suurelokuvakin, jota en ole vielä nähnyt. Täällä Siperiassa ollessamme ja varsinkin kuluneen viikonlopun korkeanpaikan lumileirin aikana aloimme Laurin kanssa nimitellä veljellisesti toisiamme Dersuksi. Edellisessä blogissa mainitsinkin Laurin Dersu II:na. Meidän tapauksessamme Dersu on kunnianimitys jota hyvin nöyrästi
olemme pyrkineet käyttämään. Alkuperäinen Dersuhan eli luonnon ehdoilla pyrkien mahdollisimman vähän
jättämään turhia jälkiä ja selviämään vaikeissakin tilanteissa, koska oli harjautunut koko elämänsä ajan elämällä taigassa.

Kolmas, mutta varmaankin numero unon ansaitseva Dersu porukassamme on ilman muuta kamerakalustoaan muun varustuksen lisäksi sitkeästi kantanut Jyri Pitkänen, joka kaiken muun lisäksi on parhaimmasta päästä oleva kokki, hovimestari ja tarjoilija , joka osaa myös loihtia paikasta kuin paikasta viihtyisän, niin ruokailemista kuin muutakin yhdessä olemista varten.

Dersut "viimeisellä aterialla" Suomessa ja nimenomaan syömässä sitä ainoaa ja oikeaa savonlinnalaista

lörtsyä. Edessä on pitkä rupeama ilman tuota herkkuruokaa.Mielessä on kuitenkin aavistus, että seuraavien kuukausien aikana löytyy montakin uutta  omalla tavallaan yhtä ainutlaatuista ruokalajia