Arska kirjoitti facebook sivullaan eilen , että täällä Minusinskissa nyt vaan pyöritellään peukaloita ja odotellaan jo kovasti Suomeen lähtöä. Lukaisin tekstin kait Vitalin luona Karatusassa ennen kuin lähdin ajelemaan takaisin Minusinskiin
Jo Raamatun ajoilta yksi vaikeimpia oppimisen aiheita on ollut opetella odottamaan. Psalmien kirjoittajilla on k.o.aiheesta toinen toistaan parempia ja eri elämän tilanteisiin sopivampia tekstejä. Pienille lapsille ei toinna sanoa että ollaan silloin ja silloin lähdössä mummolaan. Heille todellisuutta on lähinnä tämä päivä. Hengellisessä mielessä olemme useimmiten lapsen asteella jos on kysymys odottamisesta. Haluaisimme saada kaiken tässä ja nyt.
Nykyaikana tuo malttamattomuus on vain entisestään korostunut ja se on aiheuttamassa murheita monissa asioissa. Vanhoina "hyvinä aikoina"esim. rakennusmiehillä ja puusepillä oli materiaalia varastossa kuivumassa vuosien ajan ja esimerkiksi vanhan ajan ikkunapokiahan ei voita mikään. Materiaali oli tarkoin valittu. Tiedettiin myös mihin vuodenaikaan ja mihin kuun vaiheeseen kannatti kaataa tiettyä tarkoitusta varten puutavaraa metsästä.
Kun kuuskymmentäluvulla Suomessa alettiin siirtyä kaikenlaiseen elementtirakentamiseen niin kaiken piti tapahtua hyvin nopeasti.Tänään maksetaan kalliita oppirahoja noitten ja vielä myöhäisempien vuosikymmenten aikana tehdyistä liian lyhyen odottamisen virheistä.
Ilmeisesti olemme nähneet vasta jäävuorten huippuja mitä tulee esim.homeongelmiin ym.vastaaviin juttuihin.
Täällä Venäjällä yleensäkin ja viimeisten vuosien aikana Siperiassa on joutunut totuttelemaan siihen että aikataulut saattavat muuttua milloin mistäkin syystä ja kun itsellä on lisäksi hyvin puutteellinen kielitaito ja vielä huonompaa on tuo kuullun ymmärtäminen, niin kärryiltä putoaa kovin helposti ja usein on täysin pihalla asioista kuten lumiukko kesähelteellä.
Olimme odottaneet kazanilaisfirman työporukan tuloa Karatusaan kuudes kesäkuuta eli viime perjantaina.Olin luvannut firman johtaja Sergeille viipyä täällä kunnes he saapuvat ja tsekata yhdessä Karatusan kirkkotyömaalla Ala-Bulankasta 2v sitten puretun hirsikirkon merkityt alahirret ja samalla antaa ohjeita muutenkin eri-ikäisen puutavaran (hirsien) käyttäytymisestä.
Vitali soitti minulle perjantaiaamuna ja pyysi tulemaan Karatusaan.Vitali toivoi meitä samalla lauantaiksi mukaansa Ala-Bulankan hautausmaatalkoisiin.
Pojat jäivät Minusinskiin ja minä ajelin SEKLin Mitsubishillä Karatusaan perjantaina aamupäivällä. Siellä selvisi, että Sergein ja kazanilaisten matkasuunnitelmat olivat muuttuneet tulevalle viikolle. He ovat tulossa 9. tai 10.kesäkuuta, joka tarkoittanee että he ovat täällä tiistaina 10. kesäkuuta,jos kaikki sujuu niinkuin on suunniteltu.
Soitin Arskalle Karatusasta olikohan se perjantai-iltana tai lauantai aamuna ja kerroin, että Vitali toivottelee heitäkin tervetulleiksi Ala-Bulankan hautausmaatalkoisiin. Arska arveli, että he jäävät kaupunkiin shoppailemaan tuliaisia.
Varmaankin Vitali oli kertonut minulle enemmänkin faktoja noista talkoista,mutta tieto ei ollut tarttunut. Itse arvelin,että mahtaako k.o.hautausmaalle tulla meidän lisäksi ketään muita.
Eka kertaa pistäytyessäni vain katsomassa tulevia työmaita neljä vuotta sitten,olimme Joosen, Slavan ja Vitalin kanssa käyneet katsomassa Ala-Bulankan N-L:n aikana klubina toiminutta jo melko huonoon kuntoon päässyttä hirsikirkkoa. Olimme ajaneet Minusinskista ns.Peltotietä Suetukiin ja lainanneet sieltä (luultavasti Kensupilta) kookkaan Stihl-moottorisahan, eli bensapilon. Joose oli mainostanut minua metsäalan ja hirsityön spesialistina.
Ensimmäinen taidonnäyte oli kaataa hautausmaan portin vierestä mahottoman paksu osittain laho
koivunrumilus, ettei se satu kaatumaan joskus vainajaa saattamassa olevan saatoväen päälle. Mukana ei ollut kaatorautaa eli vänkäriä.Tein pojille kolme-nelimetrisen työntökangen ja varoittelin heitä pysymään visusti sillä puolella, josta he työntäisivät rumilusta ja sahailin melkoisen kaatokolon sille puolelle, johon rumilus oli jo kallellaan. Taisin siinä hiljaisen rukouksenkin huokaista, että kaikki sujuisi turvallisesti ja niin myös kävi. Raivasimme silloin myös melkolailla hautojen ympäriltä ryteikköä.
Karatusasta lähtiessämme koko Vitalin perheen kanssa, otimme Vitalin pikku Stihlin ja muitakin työkaluja sekä tietenkin eväät ja pojille onget. Kylän laidalla tankkasimme Mitsubishin ja ostimme bensaa myös sahaa varten. Peräkontissa oli myös vajaa parin kolmen litran Suomesta tuomani teräketjuöljy pöntto sekä teräketjuviila. Sää oli hyvä. Jonkun verran pilvistä, mutta ei satanut, eikä myöskään ollut hellettä. Matka sujui hyvin, mutta lähes perillä, siis kylän jälkeen valitsin varsinaisen ajotien, joka osoittautui huonoimmaksi vaihtoehdoksi. Molemminpuolin tietä oli ajettu peltoja pitkin.
Hämmästykseni oli vähintäänkin melkoinen kun huomasin että henkilö/maastoautoja oli parkissa hujan hajan kymmenkunta ja lisäksi muutama pienehkö kuorma-autokin.
Noin kymmenen metrin pituiset ja kokotien levyiset melko syvät kuralätäköt vain kasvoivat loppumatkasta. Suurin oli viimeinen. Pysäytin jo autonkin ja kysyin Vitalilta mikä olisi viisainta.
Vitali työnsi katumaasturin maastovaihteen lukot päälle ja sanoi, että anna mennä. Pistin vähän reilummin kierroksia ja niin sitä mennä porskutettiin läpi kuran melkeinpä näytösluontoisesti.
Kuorma-autoilla oli tuotu sahatavaraa, sementtiä, iso agregaatti ja hitsausmuuntaja sekä valmiita metallisia aidan ja portin aihioita.Miehillä oli työkaluna myös jääkairaa muistuttava, mutta paljon kookkaampi maakaira.
Portin ja aidan kimpussa oli pitkästi toistakymmentä miestä ja kauempana oli jo täysi tohina myös ryteikköjen raivaamisessa. Kaikkiaan meitä sahamiehiä taisi olla neljä. Yksi Husovarna ja kolme erikokoista Stihliä.Sitä mukaa kuin saimme ryteikköä nurin niin naisväki ja osa miehiä ja Luchagovien lapsetkin kantoivat kaadettua puutavaraa alueen laidoille röykkiöihin.
Jonkun aikaa sahailtuani tein perusteellisen teräketjun huollon. Stihl ei nimittäin oikein kunnolla hyökännyt puuhun vaan sitä piti "painostaa". Viilasin purupiikkiä reilusti ja samalla otin varsinaisista piikeistäkin ihan kunnolla ja sen jälkeen oli ilo tarjota tuota pientä satakasikymppistä
vaikka minkäkokoiseen puuhun.Sitä sai suorastaan pidätellä.
Viilaamisen ja tankkausten aikoina ehdin jututtaa montaa talkoisiin melko kaukaakin tullutta ihmistä. Selvisi, että Vitali oli pyytänyt erästä toprakkaa talkoissa mukana ollutta Kuraginossa asuvaa ja työskentelevää rouvaa organisoimaan nuo talkoot. K.o.rouva, nimi taisi olla Anna, oli hälyttänyt Minusinskilaisen tuttavansa Sergein, joka oli hommannut tarvikkeet ja myös työmiehet jo mainittuun metallisen portin ja aidan tekoon. Osa talkooväestä oli molemmista Bulankan kylistä,mutta suurin osa kauempaa, Karatusasta,Minusinskista, Abakanista ja Kuraginosta, joku ehkä Krasnojarskista saakka tulleita. Useimmilla oli vanhempien, isovanhempien ja muiden omaisten hautoja k.o.hautausmaalla.
Kun talkoot olivat jatkuneet jo 6-7 tuntia Vitali ja Anna kutsuivat kaikkia kerääntymään portilta hieman kauempana oleva suuren puisen ristin luokse. Ristin etupuolella oli leveistä lankuista tehty, ehkä 2,5 x 4 metrinen istumakehys, jonka päälle ja keskelle oli muutamien pöytäliinojen päälle levitelty isot määrät evästä, joita naisväki oli tuonut mukanaan.
Kun Vitali kävi minua kutsumassa.lopetin sahaamisen ja kerroin kolmelle muulle sahurille asiasta.
Naisväki ja lapset olivat jo koolla suuren ristin juurella kun menin sinne Vitali ja Tonja olivat aloittaneet laulaa jotain virttä ja sitten Vitali puhui Bulankan ja Suetukin kirkkojen ja Bulankan hautausmaan historiasta ja tietenkin julisti myös samalla evankeliumia.Ryhdyin ottamaan valokuvia kun huomasin, että aita-ja porttitalkoissa ollut miesporukka tulivat myöskin paikalle. Kaikki olivat kokoontuneet ja saivat kuulla evankeliumia. Lopuksi luettiin yhteenääneen Isä Meidän rukous venäjäksi ja varmaan myös latviaksi. Lopuksi Vitali siunasi joukon Herran siunauksella. Sitten puhuivat lyhyesti aikaisemmin mainittu Anna (vai oliko Alla) ja myös pari vuotta sitten eläkkeelle jäänyt kylän opettaja. He kiittelivät kaikkia talkoisiin tulleita, mutta myös erikoisesti portti/aitatalkoot järjestellyttä Sergeitä.
Venäläiseen tapaan eväitten mukana oli myös vodkaa, jota tarjottiin myös meille Vitalin kanssa,mutta kieltäydyimme kohteliaasti. Vetosin siihen, että olen urheilumies ja se tepsi.
Positiivinen yllätys minulle oli että niin nykyiset kuin entiset bulankalaiset puhuivat keskenään venäjän ohella latvian kieltä. -Sitä oli opetettu myös kylän koulussa.
Hieman harmitti ettei Mikael ollut paikalla videokameransa kanssa.Kuvausaiheita olisi ollut runsaasti. No valokuvia on sekä minun, kännykässä, että Vitalin kamerassa melkolailla.
Paluumatkalla pysähdyimme ehkä reilun kilometrin päässä aivan tienvarressa olevan tekojärven rantaan, sillä pojat olivat jo kovasti odottaneet kalastamaan pääsemistä.
Vein Vitalin perheen kotiinsa ja ajelin Minusinskiin. Matkan varrelta poimin kaksi alle kaksikymppistä nuorta miestä,jotka olivat Malaja Injan kylästä menossa toisen pojan siskon luokse vanhaan Minusinskiin kyläilemään.
Hyvin olivat Arska ja Mikael viihtyneet Minusinskissa ja tehneet ostoksia tavaratalo Festivaalissa.Nyt on molemmilla latinalaisilla sekä venäläisillä kirjaimilla varustetut kompjuuterin näppäimistöt.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti