ENSI LUMI MINUSINSKISSA

Muutamaan kertaan oli lunta nähty aamuisin tienpenkassa varjonpuolella muuallakin kuin Jergakin yhden yön maisemien katselu reissulla  tiistaina ja keskiviikkona. Sajanin vuoristossa Tuvaan vievän valtatie 54:n varrella käytiin 1500 metrissä merenpinnasta lukien.  Lunta oli tien varsilla siellä ylhäällä jotain parikymmentä senttiä ja metsäsuksilla siellä olisi voinut jo yritellä hiihtämistäkin.
Tämä perjantaiaamu  valkeni erilaisena kuin aikaisemmat syysharmaat aamut, sillä muutaman sentin lumikerros peitti kerrostalojen välisen puiston, sekä pihalle parkkeeratut autojen katot. Jo eilispäivänä oli sadellut hissukseen räntää, joka oli merkki siitä,että sää oli uudelleen kylmenemässä. Tiistaina Jergakin suuntaan ajellessamme oltiin pakkasen puolella ja koko suomalaisporukka oli varustautunut hyvin kylmiäkin olosuhteita varten. Kylmyyden tuntua lisäsi melko tuimasti ja puuskaisesti puhaltanut tuuli.
Tiistain ja keskiviikon välisen yön aikana  tuuli tyyntyi ja sääkin lahtui.Vuoristossa oli yöllä satanut myös pari senttiä lunta.  Vuoristosta palattiin lähes kesäisiin keleihin. Päivälämpötila lienee kavunnut kymmeneen asteeseen,ellei ylikin. Maisemat Jergakilla olivat ensikertalaisille tietenkin aivan päätähuimaavan upeat,mutta eipä niitten katselemiseen väsy aikaisemminkaan siellä käyneet. Viimeiset pari-, kolmekymmentä kilometriä ovat melkoista nousua ja melko pitkästi mennään serpentiinitietä.Alamäen suuntaan mennessä on muutama  tieltä menosuunnasta oikealle ylös rinteeseen  kääntyvää hätäapu sivuluiskaa,joihin voi ajaa rekka-auton jos tulee ongelmia jarrujen kanssa. Sitä ennen on myös aivan erityinen k.o.  paikasta kertova  liikennemerkki.
Majoituimme jo tutuissa hirsimökeissä muutama kilometriä tien korkeimmalta kohdalta sekä vasemmalle puolelle tietä jääneestä laskettelukeskuksesta Tuvaan päin, lähellä valtavan suurta, mutta perin huonosti maisemaan istuvaa sähkön muuntaja-asemaa.  Mökkikylässä oli virtalähteenä kuitenkin oma suuri dieselagrikaatti. Ne mökit, joissa asuimme, samoin kuin saunakin lämpenivät puilla. Lähemmäksi tietä myöhemmin rakennetut uudemmat ja huomattavasti suuremmat ja luultavasti paremmin pohjapuolelta eristetyt mökit näyttivät lämpiävän kivihiilellä.
 Pitkästen perhe asui erillisessä pikkumökissä ja me muut isommassa kaksi kerroksisessa mökissä, jonka alakerrassa oli ensin pikku kaminalla varustettu keittiö, jonka peltisestä savutorvesta sai lämpönsä toinen yläkerran huoneista. Pienen ruokailuhuoneen puolelta lämmitettiin isompaa kaminaa, jonka takapuoli lämmitti sitä kamaria,jossa me Arskan kanssa majoituttiin ja savutorvi  vastaavasti yläkerran huonetta. Jos mökeissä olisi ns.tuulikaappi, niin se jo parantaisi mökin lämpimänä pysymistä.
Mökit kuten saunakin ja pari muuta mökkiä sijaitsivat rinteessä ja ne oli Siperialaiseen tapaan rakennettu maahan upotettujen pystytolppien varaan. Meidän mökkimme perustus oli ympärilaudoitettu. Oliko laudoitus vain ulkopuolella tolppien,vaiko molemmin puolin ja oliko välissä jotain eristettä,jäi selvittämättä. Sen verran kurkistin ulkona käydessäni , että huomasin  melko suuret ilmastointiluukut, jotka  olivat  auki  ja ilmeisesti alapohjan eristys oli suomalaisen mittapuun mukaan heikko,koska lattia pysyi kylmänä alakerrassa. Viereisessä tyhjillään olleessa mökissä koko mökin perustus oli avoin ja varmasti mökki myös kylmä.
Ruokailuhuoneen kaminassa oli suuri lasilla varustettu luukku, ja muutenkin se muistutti Vitalin pappilan kaminaa. Mitään lämpoä talteen ottavaa massaa kaminassa ei ollut. Alakerran huoneen kerrossängyissä oli erikoisen hyvät patjat ja tyynyt sekä  paksut ja silti mukavat peitot.
Teimme reissun tietenkin kahdella autolla kun meitä oli kahdeksan aikuista ja seitsemän lasta. Matkatavaraakin oli melkoisesti ja varsinkin ruokatavaraa. Kummankin auton takapoksi oli siis pullollaan ja kun luukun avasi,niin hätäisimmät tavarat pyörähtivät pihalle. Osa aikuisista tekikin kaksi tavaran kanto reissua P-paikalta mökkien luokse. Joose hääräsi tapansa mukaan dipovarina (lyhennys venäläisistä sanoista diakon ja povar=kokki), mutta taisi saada naisväeltä hyvää sivustatukea.  Alkuillasta retkeläisryhmä käytti aikaansa ruokailuun ja loppuilta kului saunomiseen. Minä tein poikkeuksen sillä en osallistunut kumpaankaan, vaan körmytin sängyn pohjalla lähes koko perillä olo ajan. Jonkun pakollisen vessareissunkyllä tein ja keskiviikkona uskaltauduin jo aamupalallekin juomaan teetä ja syömään yhden voileivän. Illalla minulla ei ollut vain vatsa sekaisin vaan palelsi ankarasti,vaikka kämppä oli kuuma. Tarjalta sain jotain rohtoa joka helpotti  oloa ja pääsin pahimman yli.
Paluumatkalla poikettiin Lenin-museolle  Susenskojen pikkukaupunkiin.Ennen museo kierrosta syötiin siistissä P-paikan vieressä sijaitsevassa Kafeessa.Rohkenin jo tilaamaan Saljanka-keiton, kun olo tuntui melko hyvältä, mutta keitto kuten ei muukaan paluumatkan aikana syöty halunnut pysyä normaalia aikaa sisällä . Oksentamaan en kuitenkaan joutunut, enkä taida sitä osatakaan.
Jo reissuun lähdettäessä minulla  oli ollut vatsassa hieman huono olo,mutta en ollut edes harkinnut pois jäämistä, koska en halunnut jättää  Arskaa yksin mahdollisten dieselongelmien kanssa. Täällä on edelleen käytössä kesädieselit vaikka öisin on ollut jopa -15 asteen pakkasiakin. Tarja olisi myös ollut valmis ajamaan, mutta pääsi puikkoihin vasta paluumatkalla, viimeiselle 50 km pikataipaleelle.  Laitoin Arskan kuskiksi alkutaipaleelle lähellä vuoristoa sijaitsevaan kylään saakka, jossa oli saslikruokailu ( jätin sen  väliin). Ajoin itse niin meno-, kuin paluumatkankin vuoristo-osuuden. Transit on jo  24v  ja sen ikäinen kulkuneuvo, että  huolimatta katsastuksista voi periaatteessa laueta jostain liitoksistaan jos joutuu liian lujille äkkitilanteessa. Näillä Siperian reissuilla,jotka olen tehnyt vanhoilla pakettiautoilla (yhden pikku-Skodalla ja peräkärryllä) on ehtinyt jo olla moneen junaan lähtevää kakkos-,ja kolmoskuskiakin. Yleensä olen antanut jonkunlaista ajo-ohjetta. Yksi tärkeimmistä on oikea tilannenopeus ja yleensäkin se,että hitaammin kiiruhtamalla pääsee varmemmin perille. Vuosi sitten olin saanut itsekin  samanlaisen ohjeen, tietenkin aivan erikoistilanteeseen, kun Transitista petti toinen alatukivarsi ja hätäapukorjauksen (aurauskulmien säätö) tehnyt venäläinen remonttimies sanoi, että mitä hitaammin ajat sitä lähemmäs pääset Novosibirskiä( matkaa oli 300km), jossa oli toiveita paremmasta remontista.  Pelkääjän paikalla silloin koko reissun istunut Jaakko Kemppainen, joutui noilla 330 hitaastikiiruhtamis kilometreillä todellakin pelkäämään,sillä ajoin välillä vain vasen pyörä asfaltilla keventääkseni huonossa hapessa ollutta vasenta alatukivartta ja auto kulki ojaanpäin kallellaan.
Eilispäivä lepäiltiin ja valmistauduttiin nuorteiltaan,jonne tuli kuusi poikaa ja yksityttö, joka oli lähtenyt pois alkuhassakän aikana. "Vakiokaluston" lisäksi oli paikalla Tarja ja Aitamäen perhe. Itse makoilin petilläni kokoajan ja niin teki myös Arska,joka sentään meni mukaan nauttimaan Joosen pizzatarjoilusta .
Nyt ollaan jo perjantai-iltapäivässä. Karatusaan suunniteltu työreissu vaihtui sairastamiseen,mutta tähän alkaa jo tottua. Eilen löytyi sentään netistä facebookista Vitalin laittamia uusia kuvia kirkon rakennustyömaalta.
Muottilaudoitus oli edistynyt ainankin osittain jo sakastin puoleiseen päätyyn.